Kalatuberkuloosi voi tarttua akvaariovedestä ihmiseenkin. Tästä seurauksena syntyy vaikeasti parantuvaa ihottumaa (Mehlhorn & all. 1992).

Kehittyneen antibioottiresistenssin vuoksi kalatuberkuloosia ei enää käytännöllisesti katsoen lainkaan voi parantaa antibiooteilla.

Huomattava suuri osa maahan tuoduista kaloista kantaa kala-tuberkuloosia piilevänä. Alkuvaiheessaan tauti on oireeton tai lähes oireeton, joten sitä ei päällisin puolin mitenkään voi erottaa terveestä kalasta. Tauti kehittyy normaalisti vain hyvin hitaasti. Tauti voidaan oireettomista kaloista todeta mikroskooppisella sisäelinten tarkastelulla. Sairastuneissa kaloissa on sisäelimissä pieniä kystoja, jotka voivat olla väriltään kellertäviä.

Kystoissa on tuberkuloosibakteereita, joiden ympärille kala on kasvattanut kotelon. Tauti saattaa olla pitkiä aikoja kehittymättä edelleen, ja hyväkuntoinen kala voi immunologisesti jopa tuhota bakteereita. Huonossa vedessä stressattuna ja heikkokuntoisena kala ei pysty vastustamaan tautia, vaan se hehittyy vakavaksi.

Taudin loppuvaiheissa kaloissa todetaan varsin monenlaisia oireita. Niiden avulla taudin oikea tunnistaminen ei kuitenkaan ole varmaa, vaan mikroskooppinen tutkimus tarvitaan. Ulkoisia taudinoireita ovat: vesipöhö, suomujen törrötys, mulkosilmät jne. Näiden lisöksi esiintyy suomu- ja silmävikoja, kidusvaurioita, hengitys- liikunta- ja käyttäytymishäiriöitä sekä erilaisia vikoja selkärangassa. Myös laihtumista esiintyy. Oireet eivät siis kuitenkaan paljasta taudin syytä, koska monen taudin loppuvaiheissa esiintyy samankaltaisia muutoksia.

Koska huomattava osa tuontikaloista on taudinkantajia, pitäisi päästä siihen, että tällaiset kalaerät palautetaan alkuperämaahan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tuontikaloille tehdään terveystarkastus jo tukkuportaassa. Pieni osa kaloista tarkastetaan sekä Ichthyosporidiumin että tuberkeleiden varalta. Tällöin ehkä joskus tulevaisuudessa päästään taudista eroon.